San­na Ran­ta­nen

Rau­ma­lais­läh­töi­nen Jan­ne Mä­ki­nen, 42, tuli ai­ka­naan pai­kal­li­sil­le tu­tuk­si me­nes­tyk­ses­tään har­mo­nik­ka­kil­pai­luis­sa.

Vuon­na 1992 hän voit­ti Ho­pei­sen Har­mo­ni­kan ja vuon­na 2003 Kul­tai­sen Har­mo­ni­kan.

Mu­siik­ki ja har­mo­nik­ka ovat oleel­li­nen osa Mä­ki­sen elä­mää edel­leen.

– Mu­siik­ki on ol­lut elä­män var­rel­la niin työ kuin har­ras­tus, joi­ta on vä­hän vai­ke­a­kin erot­taa toi­sis­taan, Mä­ki­nen poh­tii.

– Mu­siik­ki on elä­mä­ni suo­la. Olen sii­nä jol­lain ta­val­la kiin­ni vä­hän vä­liä.

Vuo­sien mit­taan Mä­ki­sel­lä on ol­lut usei­ta yh­ty­ei­tä. Tänä päi­vä­nä hän kes­kit­tyy muu­ta­man vuo­den ajan toi­mi­nee­seen Hat Trick -ko­koon­pa­noon­sa.

Ne­li­hen­ki­ses­sä bän­dis­sä Mä­ki­nen lau­laa ja soit­taa muun mu­as­sa har­mo­nik­kaa, toi­nen pe­rus­ta­ja­jä­sen Riku In­ki­nen ki­ta­raa, Har­ri Hei­ni­maa bas­soa ja Tero Val­ko­nen rum­pu­ja.

Hat Tric­kin jä­se­net kut­su­vat it­se­ään sy­dän­sa­ta­kun­ta­lai­sek­si pie­nen bud­je­tin pro­ge­bän­dik­si.

Yh­tye ve­nyt­tää gen­re­ra­jo­ja ja to­tut­tu­ja kä­si­tyk­siä mu­sii­kin ole­muk­ses­ta.

– En ole tark­ka mu­sa­tyy­lis­tä. Tär­kein­tä on, et­tä mu­siik­ki on mu­ka­vaa kuun­nel­ta­vaa. Bii­sim­me liik­ku­vat lai­das­ta lai­taan: jat­sis­ta blu­e­siin ja is­kel­mä­tee­mois­ta roc­kiin, Mä­ki­nen ker­too.

– Ää­ni­mai­se­mam­me ei ole ko­vin he­viä, vaan soun­dim­me ovat sen­ti­men­taa­li­sia, jopa peh­mei­tä ja kau­nii­ta.

Kun Hat Tric­kin kap­pa­leet val­mis­tu­vat, jul­kais­taan ne he­ti­mi­ten raa­ki­lei­na Yo­u­Tu­bes­sa.

Yo­u­Tu­bes­sa en­sie­lä­män­sä saa­neet bii­sit ja­los­te­taan le­vyil­le, joi­ta yh­tye on jul­kais­sut tänä vuon­na yh­den, vii­me vuon­na kol­me.

Kai­ken kaik­ki­aan le­vy­jä on kol­men vuo­den yh­teis­tai­pa­leen mit­taan syn­ty­nyt jo kuu­si. Jo­ku­nen löy­tyy CD:nä­kin, suu­ri osa lä­hin­nä strii­maus­pal­ve­luis­ta, ku­ten Spo­ti­fys­ta.

– Juu­ri täl­lä het­kel­lä meil­lä on me­neil­lään pie­ni luo­va tau­ko, Mä­ki­nen to­te­aa.

– Syk­sy tuo taas tul­les­saan uu­sia suun­ni­tel­mia.

Sään­nöl­li­sen epä­sään­nöl­li­ses­ti keik­kai­le­val­la ko­koon­pa­nol­la on toki kuu­li­joi­ta, mut­ta en­nen kaik­kea Mä­ki­sen ja In­ki­sen sä­vel­tä­mät ja Mä­ki­sen sa­noit­ta­mat bii­sit syn­ty­vät omak­si ilok­si.

– Eh­kä sik­si meil­tä syn­tyy kap­pa­lei­ta niin pal­jon, poh­tii Mä­ki­nen.

Bii­sit luo­daan omal­la mie­li­ku­vi­tuk­sel­la ja omal­la lait­teis­tol­la maa­lais­mai­se­mas­sa luon­non kes­kel­lä Kau­vat­san ky­läs­sä Ko­ke­mä­el­lä, jos­sa on Mä­ki­sen ny­kyi­nen iso­van­hem­pien pe­rua ole­va koti.

– Am­men­nan tääl­tä voi­maa. Met­sä al­kaa jo omal­ta ton­til­ta, Mä­ki­nen ker­too.

– Bii­sim­me­kin liik­ku­vat mo­nes­ti luon­to­ro­mant­ti­sis­sa ai­hi­ois­sa.

Luon­non lä­hei­syys yh­des­sä mu­sii­kin kans­sa on ol­lut iso tuki Mä­ki­sel­le kak­si­suun­tai­sen mie­li­a­la­häi­ri­ön tuo­mien haas­tei­den kes­kel­lä.

– Tääl­lä ih­mi­sen on hyvä ol­la, sie­lu ja mie­li le­pää­vät.