Pit­kän tal­ven jäl­keen kau­an kai­vat­tu kesä on saa­pu­nut to­den te­ol­la. Ku­kat kuk­ki­vat, nur­met vi­her­tä­vät, puis­sa on leh­det ja li­sää läm­pöä ja vä­ri­lois­toa on tu­los­sa. Maan­vil­je­li­jät ovat jo suu­rel­ta osin saa­neet ke­vät­työt val­miik­si. Kou­lut päät­ty­vät ja su­vi­vir­si soi kou­luis­sa, vai soi­ko? Toi­von niin. Poh­jo­las­sa kesä on ly­hyt ja sii­tä on to­tut­tu ot­ta­maan tääl­lä kaik­ki ilo ir­ti. Lo­mat ovat yleen­sä ke­säi­sin ja moni ha­keu­tuu mah­dol­li­sim­man lä­hel­le luon­toa naut­ti­ak­seen kai­kes­ta sii­tä, mitä se par­haim­mil­laan voi tar­jo­ta.

Psal­mis­sa 126:5-6 sa­no­taan: ”Jot­ka kyy­ne­lin kyl­vä­vät, ne rie­mui­ten leik­kaa­vat. He me­ne­vät it­kien, kun kyl­vö­sie­me­nen vie­vät; he pa­laa­vat rie­mui­ten, kun lyh­teen­sä tuo­vat.”

Näin su­rul­lis­ta kyl­vä­mi­nen tus­kin enää ny­ky­ään on, ei­kä suu­ri osa kan­sas­ta enää tie­dä, mitä maan­vil­je­ly käy­tän­nös­sä on ja mikä tär­ke­ää se on. Ei tar­vit­se men­nä kuin 1800-lu­vul­le niin Suo­mes­sa­kin ko­et­tiin an­ka­ria näl­kä­vuo­sia. Sil­loin var­mas­ti mo­nes­sa ko­dis­sa mie­tit­tiin: kyl­ve­tään­kö vii­mei­set sie­me­net maa­han ja jää­dään puut­tees­sa ja nä­läs­sä odot­ta­maan uut­ta sa­toa vai luo­vu­te­taan­ko ja syö­dään­kö kaik­ki, mitä on jäl­jel­lä. Luu­len­pa, et­tä moni kyl­vi kyy­nel­sil­min vil­jan­sa maa­han ja toi­voi, et­tä luo­ja soi­si syk­syl­lä uu­den sa­don, jos­ta riit­täi­si koko tal­vek­si. Suo­mes­sa asi­at ovat suh­teel­li­sen hy­vin. Tääl­lä asuu maa­il­man on­nel­li­sin kan­sa, ei il­man su­rua ja mur­hei­ta, mut­ta toi­sis­taan vä­lit­tä­vä ja huo­leh­ti­va kan­sa. Pi­de­tään sii­tä kiin­ni ku­kin omal­ta osal­tam­me.

Lo­puk­si saa­nen on­ni­tel­la kaik­kia kou­lun­sa päät­tä­viä. Saat­te nyt iloi­ta kyl­vö­työn­ne tu­lok­sis­ta. Sato on kyp­sy­nyt. Nyt on ai­ka pa­la­ta iloi­ten, kun ”lyh­teet” kä­sis­sä.

Ai­mo Hel­mi­nen

Rau­man ad­vent­ti­seu­ra­kun­nan pas­to­ri

Aimo Helminen