Syys­kuus­sa tu­lee ku­lu­neek­si 80 vuot­ta Jat­ko­so­dan päät­ty­mi­ses­tä. Nuo vuo­det olem­me saa­neet elää Suo­mes­sa har­vi­nais­ta rau­han, kas­vun ja hy­vin­voin­nin ai­kaa. So­das­ta sel­vin­nyt su­ku­pol­vi lap­si­neen on ra­ken­ta­nut suo­ma­lai­sen hy­vin­voin­ti­val­ti­on ja muut­ta­nut köy­hän, maa­ta­lous­val­tai­sen maan mo­der­nik­si kor­ke­an tek­no­lo­gi­an ja huip­puo­saa­mi­sen tyys­si­jak­si, jos­ta mui­den kel­paa ot­taa mal­lia. Lä­his­töl­läm­me on kuo­hu­nut niin kyl­män so­dan ai­ka­na kuin vii­me vuo­si­na­kin, mut­ta me suo­ma­lai­set olem­me tai­ta­vas­ti luot­san­neet maam­me hil­jal­leen kes­kei­sek­si osak­si de­mok­raat­tis­ta länt­tä Nato-jä­se­nyy­teen hui­pen­tu­en. 80 vuo­den ai­ka­na Suo­mes­ta on ra­ken­net­tu maa, jos­sa ih­mi­sen läh­tö­koh­tai­ses­ti ei tar­vit­se pe­lä­tä jää­vän­sä il­man lää­kä­rin hoi­toa, jos­sa kaik­ki lap­set op­pi­vat il­mai­sek­si laa­jan yleis­si­vis­tyk­sen ja jos­sa ka­dul­la saa liik­kua tur­val­li­sin mie­lin.

Olem­me tut­ki­mus­ten mu­kaan maa­il­man on­nel­li­sin kan­sa, ja sii­hen on syy­tä pyr­kiä jat­kos­sa­kin. Vii­me vuo­sien kes­kus­te­lu on kui­ten­kin pai­not­tu­nut ta­lou­teen. Sen var­joon on jää­nyt poh­din­ta sii­tä, mil­lä kei­noin pys­tym­me ra­ken­ta­maan jat­kos­sa­kin yh­teis­kun­taa, joka yl­lä­pi­tää ja li­sää ih­mis­ten on­nel­li­suut­ta. Val­ti­on ta­lou­sar­vi­o­ta ei pal­joa tar­vit­se se­lail­la näh­däk­seen, et­tä kes­tä­vä vas­taus Suo­men ke­hit­tä­mi­seen ei löy­dy me­no­ja ja yh­teis­kun­nan pal­ve­lu­ja kas­vat­ta­mal­la. Päin­vas­toin, kar­sin­taa ja tär­keys­jär­jes­tyk­seen aset­ta­mis­ta on teh­tä­vä ko­val­la kä­del­lä. Ei kui­ten­kaan ole yk­si­kä­sit­tei­ses­ti las­ket­ta­vis­sa, mis­tä on pa­ras­ta kar­sia tai hank­kia li­sää tu­lo­ja, vaan ky­sees­sä on ar­vo­va­lin­ta.

Kun on­gel­mia ei voi­da rat­kais­ta yh­teis­kun­nan kuk­ka­rol­la yhä uu­del­leen vie­rai­le­mal­la, vaih­to­eh­to­na voi­si ol­la jo­kai­sen suo­ma­lai­sen en­tis­tä pa­rem­pi osal­lis­ta­mi­nen ja vas­tuut­ta­mi­nen. Ai­na kai­kes­sa ei tar­vit­se et­siä yh­teis­kun­taa jär­jes­tä­mään asi­oi­ta. An­ne­taan jo­kai­sel­le mah­dol­li­suus et­siä on­ne­aan, ei­kä ra­ken­ne­ta lii­kaa sään­te­lyä ja es­tei­tä. Ja en­nen kaik­kea, roh­kais­taan tä­hän on­nen et­si­mi­seen, oli sit­ten ky­sees­sä omaa alaan­sa ap­ri­koi­va tuo­re yli­op­pi­las, per­heen pe­rus­ta­mis­ta har­kit­se­va nuo­ri­pa­ri tai omaa yri­tys­tään ke­hit­tä­vä di­gi­o­saa­ja. Tämä on­nel­li­suu­teen roh­kai­se­mi­nen voi­si ken­ties ol­la se kes­kei­nen mit­ta­ri, jon­ka va­ras­sa val­ti­on­ta­lou­den­kin me­no­ja pri­o­ri­soi­daan ja uu­dis­tus­ten vai­ku­tuk­sia ar­vi­oi­daan. Aja­tus sai­si myös nä­kyä pait­si po­liit­ti­ses­sa kes­kus­te­lus­sa, myös ar­jes­sa. Ar­vos­te­taan toi­nen tois­tem­me ta­voit­tei­ta, niin so­mes­sa kuin työ­paik­ko­jen kah­vi­huo­neis­sa. Kuun­nel­laan kans­saih­mis­tä ja roh­kais­taan jo­kais­ta et­si­mään omaa on­ne­aan!

Ot­so Huus­ka

Rau­man kau­pun­gin­val­tuus­ton pu­heen­joh­ta­ja (kok.)