Pik­ku­jou­lu­jen, työ­vuo­den pää­tös­ten ja mo­nien suku- ja per­he­juh­lien ai­ka on kä­sil­lä. Olem­me odot­ta­neet kut­su­ja ti­lai­suuk­siin, ha­lu­am­me pu­keu­tua fii­nis­ti ja näyt­tää tyy­lik­käil­tä. Val­mis­tau­dum­me ul­koi­ses­ti kut­sui­hin ja odo­tus juh­lien on­nis­tu­mi­sen suh­teen on kor­ke­al­la.

Jos olem­me työm­me tai ase­mam­me pe­rus­teel­la kut­su­tut ti­lai­suu­teen, on uu­siin ih­mi­siin tu­tus­tu­mi­nen ja ver­kos­toi­tu­mi­nen tär­keä osa juh­laa eh­kä jopa jo­kun asi­an alul­le­saat­ta­mi­nen. Per­he- ja su­ku­juh­lis­sa nou­se­vat esiin pe­rin­teet sekä lä­heis­ten ta­paa­mi­nen. Yh­teis­tä eri ti­lai­suuk­sil­le on kui­ten­kin yh­des­sä ole­mi­nen, kes­kus­te­lut sekä toi­vee­na haus­kan­pi­to ja hy­vän mie­len saa­mi­nen.

Har­va val­men­tau­tuu kes­kus­te­lui­hin, jos ei ole omaa pu­heen­vuo­roa oh­jel­mas­sa. Kes­kus­te­lun avaa­mi­nen niin, et­tä kes­kus­te­lu jat­kuu in­nos­ta­va­na, on­kin mo­nil­le haas­ta­vaa, sel­lais­ta jut­tua kun ei niin vaan tule mie­leen. Trum­pit on jo kes­kus­te­lu, sää on ol­lut har­maa, jou­lu­lah­jois­ta­kaan ei vie­lä voi pu­hua. Se, et­tä joku ker­too omis­ta kuu­lu­mi­sis­taan, on mu­ka­vaa het­ken, mut­ta pit­kään sitä ei jak­sa kuun­nel­la.

Vaik­ka uu­siin ih­mi­siin tu­tus­tu­mi­nen oli­si ki­vaa, ha­keu­du­taan juh­lis­sa hel­pos­ti tut­tu­jen vie­reen ja ar­jen asi­oi­den sel­vit­te­ly jat­kuu. Pik­ku­jou­luis­sa on pa­rin la­sin jäl­keen kiu­saus tart­tua työ­pai­kan epä­koh­tiin, po­mot­kin saat­ta­vat saa­da kyy­tiä, jopa it­se ma­don­sa­nat kuul­len.Vie­rai­den jouk­koon me­ne­mi­nen ja esit­täy­ty­mi­nen vaa­tii roh­keut­ta. Fik­su isän­tä tai emän­tä esit­te­lee­kin vie­rai­taan ja näin myös ka­ve­ri par­haim­mil­laan toi­mii tu­tus­tut­ta­es­saan ys­tä­vi­ään toi­siin­sa. En­täs sit­ten?

Olin taan­noin juh­lail­lal­li­sel­la, mis­sä yri­tyk­sen joh­ta­ja oli huo­leh­ti­nut pla­see­rauk­ses­ta var­sin on­nis­tu­nees­ti. Hän tun­si vie­rai­taan hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti. Is­tuin­paik­ka­ni toi kiin­toi­sat kes­kus­te­lut sen jäl­keen, kun joku oli us­kal­ta­nut ky­syä min­kä­lai­sis­sa teh­tä­vis­sä ku­kin toi­mii. Sen jäl­keen löy­tyi yh­tei­si­sä tut­tu­ja­kin ja li­sä­ta­ri­naa mu­ka­val­la ta­val­la.

Tyt­tä­re­ni 40-vuo­tis­juh­lis­sa oli haus­kaa. Osa kut­su­tuis­ta tun­si toi­sen­sa ja osa oli toi­sil­le vie­raam­pia. Ko­ti­juh­lis­sa oli ka­tet­tu­na use­am­pia ruo­ka­pöy­tiä. Lii­kuin pöy­dis­tä toi­siin ja huo­leh­din myös tar­joi­luis­ta. ”Kup­pi­kun­nis­sa” syn­tyi yl­lät­tä­en to­del­la hy­viä kes­kus­te­lu­ja, kun ope­tus- ja tut­ki­mu­sa­lan hen­ki­löi­tä oli oh­jau­tu­nut sa­maan pöy­tään, ter­vey­den­huol­lon ja alu­e­hal­lin­to­vi­ras­ton toi­seen ja kol­man­teen puo­lus­tus­voi­mis­sa pal­ve­le­via hen­ki­löi­tä. Osa pöy­tä­kun­nis­ta kes­kus­te­li var­sin sy­väl­li­ses­ti, vaik­ka hen­ki­löt ei­vät kaik­ki tun­te­neet toi­si­aan en­tuu­des­taan.

Yk­si pöy­tä oli ylit­se mui­den ja soi­ke­aan pöy­tään li­sät­tiin tuo­le­ja. Pu­hut­tiin so­tes­ta ja sii­tä, et­tei elä­kei­kä tai­da tul­la kos­kaan omal­le koh­dal­le. Ar­jen as­ka­reet kuor­mit­ti­vat näi­tä kes­ki-ikäi­siä hen­ki­löi­tä. Ää­ne­käs pöy­tä­seu­rue oli myös haus­ka, ar­jen ti­lan­teis­ta löy­tyi hu­mo­ris­ti­sia ta­ri­noi­ta, joi­ta oli kiva kuun­nel­la. Ne ei­vä lou­kan­neet ke­tään, mo­nes­ti ker­to­muk­sen pää­hen­ki­lö oli Minä Oy, mut­ta niin haus­kal­la ta­val­la, et­tä jut­tu jat­kui ja jat­kui eri hen­ki­löi­den ta­ri­noi­na ja ky­sy­myk­si­nä. Vie­lä­kin nau­rat­taa!

Satu He­lin

Rau­man vii­mei­sin sote-joh­ta­ja