Uotila takaisin suureksi ja mahtavaksi
Kun ajelin kylän läpi, vatsassa kouraisi. Tuntui kuin koko lapsuus ja nuoruus olisi lopullisesti hakattu kappaleiksi ja raahattu kylmäkiskoiselle jätteenkäsittelylaitokselle.
Yläaste ja lukio olivat poissa.
Edesmenneen rakennuksen käytävillä mussutettiin oppilaskunnalta ostettuja munkkeja, joiden sokerirasvayhdistelmä kiihdytti turhan aktiivisesti teinin alkavaa aknea. Paikalla ollut enää musiikkiluokkaa, jossa sai opetella hapuilevaa blueskuviota, eikä sitä lukion protestinurkkauksen vihreää sohvaa, jossa kovimmat, lähinnä urheilijat, harjoittelivat ikenet tulessa nuuskan käyttöä.
Jo aiemmin oli purettu ala-aste. Siinä meni juhlasali, jonka lattialla katsottiin paikalle raahatusta kuvaputkitelevisiosta Marja-Liisa Kirvesniemen mestaruushiihtoa. Ei ollut enää liikuntasalin rekkitankoa, johon liikunnanopettaja löi sukukalleutensa, eikä ikkunoita, jotka suljettiin varotoimena, kun Tšernobylista matkaan lähtenyt säteilypilvi uhkasi luokkahuoneessa istuvien oppilaiden elintoimintoja.
Silloin 1980-luvulla käytiin ostamassa kotikylän kioskilta kymmenpennisillä omituiseen tötteröpaperiin kovia merirosvorahoja, jotka tarttuivat kitalakeen ja aiheuttivat hetkellisen hengenvaaran. Kioskin paikalle on tullut noin kolmen viikon välein nimeään vaihtava pikaruokaravintola.
Jalkapallo liikkui urheilukentän tasaisella ruoholla, joka on vuosien saatossa muuttunut sammaloituneeksi takapihaksi. Juoksuradalla ei pysty enää juoksemaan yli kahta metriä ilman nivelsidevammaa. Talvisin kaksi hyvin hoidettua jääkiekkokaukaloa oli aamusta iltaan täynnä luistelevia pipopäitä, ja kun keväällä jää alkoi sulaa, heitettiin kengät jalassa lättysyöttöjä hiekkapälvien yli.
Kauppakin suljetaan tämän vuoden lopussa. Enää ei ole paikkaa, josta voi käydä ostamassa muodon vuoksi maitopurkin, kun liian pitkien pyhävapaiden loppupuolella ei ole enää muuta tekemistä.
Uotila on viehättävällä tavalla yhdistelmä maaseutua ja rauhallista perhelähiötä. Vanha kotikylä on sopivan sivussa, mutta silti niin lähellä, että sieltä oli kätevä matka pyöräillä kaupunkiin katsomaan Lukon edustusjoukkueen harjoituksia, jotka alkoivat myöhään iltapäivällä, koska pelaajat kävivät vielä päivisin oikeissa töissä.
Uotila tuntui joskus lapsuudessa ihanan pörröiseltä paikalta, johon eivät iske Hallin hammas tai hallituksen leikkuri.
Kuntatalous on kuitenkin siitä ikävän ahnas kita, että sen ruuaksi eivät riitä nostalgiset lapsuudenmuistot. Uotila on näivettynyt Rauman maalaiskunnan ajoista, jolloin Suomen suurimmassa kylässä asui noin 4 500 ihmistä.
Oli kyse sitten leikkaamisesta tai pehmeämmin ilmaistuna sopeuttamisesta, Uotila on yksi niistä paikoista, jotka ovat vuosien varrella joutuneet giljotiinin alle. Uotila jäi jalkoihin, kun Pohjoiskehän alueen profiilia alettiin nostaa.
Toivoa on vielä. Kun viimeksi auto lipui kohti lapsuudenkotia, vanhan yläasteen ja lukion tontilla tehtiin valmistelutöitä. Loppuvuonna 2025 on vanhan yläasteen ja lukion tontilla tarkoitus komeilla monitoimikeskus, jossa saman katon alla toimivat muun muassa alakoulu, iltapäiväkerho, liikuntahalli ja kirjasto. Ehkä se piristää aluetta ja tuo uutta nostetta.
Vaikka kukaan ei Raumalle omaa Trumpia kaipaakaan, joku voisi julistaa, että ”Make Uotila Great Again”.
Marko Leppänen