Kun aje­lin ky­län läpi, vat­sas­sa kou­rai­si. Tun­tui kuin koko lap­suus ja nuo­ruus oli­si lo­pul­li­ses­ti ha­kat­tu kap­pa­leik­si ja raa­hat­tu kyl­mä­kis­koi­sel­le jät­teen­kä­sit­te­ly­lai­tok­sel­le.

Ylä­as­te ja lu­kio oli­vat pois­sa.

Edes­men­neen ra­ken­nuk­sen käy­tä­vil­lä mus­su­tet­tiin op­pi­las­kun­nal­ta os­tet­tu­ja munk­ke­ja, joi­den so­ke­ri­ras­va­yh­dis­tel­mä kiih­dyt­ti tur­han ak­tii­vi­ses­ti tei­nin al­ka­vaa ak­nea. Pai­kal­la ol­lut enää mu­siik­ki­luok­kaa, jos­sa sai ope­tel­la ha­pui­le­vaa blu­es­ku­vi­o­ta, ei­kä sitä lu­ki­on pro­tes­ti­nurk­kauk­sen vih­re­ää soh­vaa, jos­sa ko­vim­mat, lä­hin­nä ur­hei­li­jat, har­joit­te­li­vat ike­net tu­les­sa nuus­kan käyt­töä.

Jo ai­em­min oli pu­ret­tu ala-as­te. Sii­nä meni juh­la­sa­li, jon­ka lat­ti­al­la kat­sot­tiin pai­kal­le raa­ha­tus­ta ku­va­put­ki­te­le­vi­si­os­ta Mar­ja-Lii­sa Kir­ves­nie­men mes­ta­ruus­hiih­toa. Ei ol­lut enää lii­kun­ta­sa­lin rek­ki­tan­koa, jo­hon lii­kun­na­no­pet­ta­ja löi su­ku­kal­leu­ten­sa, ei­kä ik­ku­noi­ta, jot­ka sul­jet­tiin va­ro­toi­me­na, kun Tšer­no­by­lis­ta mat­kaan läh­te­nyt sä­tei­ly­pil­vi uh­ka­si luok­ka­huo­nees­sa is­tu­vien op­pi­lai­den elin­toi­min­to­ja.

Sil­loin 1980-lu­vul­la käy­tiin os­ta­mas­sa ko­ti­ky­län ki­os­kil­ta kym­men­pen­ni­sil­lä omi­tui­seen töt­te­rö­pa­pe­riin ko­via me­ri­ros­vo­ra­ho­ja, jot­ka tart­tui­vat ki­ta­la­keen ja ai­heut­ti­vat het­kel­li­sen hen­gen­vaa­ran. Ki­os­kin pai­kal­le on tul­lut noin kol­men vii­kon vä­lein ni­me­ään vaih­ta­va pi­ka­ruo­ka­ra­vin­to­la.

Jal­ka­pal­lo liik­kui ur­hei­lu­ken­tän ta­sai­sel­la ruo­hol­la, joka on vuo­sien saa­tos­sa muut­tu­nut sam­ma­loi­tu­neek­si ta­ka­pi­hak­si. Juok­su­ra­dal­la ei pys­ty enää juok­se­maan yli kah­ta met­riä il­man ni­vel­si­de­vam­maa. Tal­vi­sin kak­si hy­vin hoi­det­tua jää­kiek­ko­kau­ka­loa oli aa­mus­ta il­taan täyn­nä luis­te­le­via pi­po­päi­tä, ja kun ke­vääl­lä jää al­koi su­laa, hei­tet­tiin ken­gät ja­las­sa lät­ty­syöt­tö­jä hiek­ka­päl­vien yli.

Kaup­pa­kin sul­je­taan tä­män vuo­den lo­pus­sa. Enää ei ole paik­kaa, jos­ta voi käy­dä os­ta­mas­sa muo­don vuok­si mai­to­pur­kin, kun lii­an pit­kien py­hä­va­pai­den lop­pu­puo­lel­la ei ole enää muu­ta te­ke­mis­tä.

Uo­ti­la on vie­hät­tä­väl­lä ta­val­la yh­dis­tel­mä maa­seu­tua ja rau­hal­lis­ta per­he­lä­hi­ö­tä. Van­ha ko­ti­ky­lä on so­pi­van si­vus­sa, mut­ta sil­ti niin lä­hel­lä, et­tä siel­tä oli kä­te­vä mat­ka pyö­räil­lä kau­pun­kiin kat­so­maan Lu­kon edus­tus­jouk­ku­een har­joi­tuk­sia, jot­ka al­koi­vat myö­hään il­ta­päi­väl­lä, kos­ka pe­laa­jat kä­vi­vät vie­lä päi­vi­sin oi­keis­sa töis­sä.

Uo­ti­la tun­tui jos­kus lap­suu­des­sa iha­nan pör­röi­sel­tä pai­kal­ta, jo­hon ei­vät is­ke Hal­lin ham­mas tai hal­li­tuk­sen leik­ku­ri.

Kun­ta­ta­lous on kui­ten­kin sii­tä ikä­vän ah­nas kita, et­tä sen ruu­ak­si ei­vät rii­tä nos­tal­gi­set lap­suu­den­muis­tot. Uo­ti­la on näi­vet­ty­nyt Rau­man maa­lais­kun­nan ajois­ta, jol­loin Suo­men suu­rim­mas­sa ky­läs­sä asui noin 4 500 ih­mis­tä.

Oli kyse sit­ten leik­kaa­mi­ses­ta tai peh­me­äm­min il­mais­tu­na so­peut­ta­mi­ses­ta, Uo­ti­la on yk­si niis­tä pai­kois­ta, jot­ka ovat vuo­sien var­rel­la jou­tu­neet gil­jo­tii­nin al­le. Uo­ti­la jäi jal­koi­hin, kun Poh­jois­ke­hän alu­een pro­fii­lia alet­tiin nos­taa.

Toi­voa on vie­lä. Kun vii­mek­si au­to li­pui koh­ti lap­suu­den­ko­tia, van­han ylä­as­teen ja lu­ki­on ton­til­la teh­tiin val­mis­te­lu­töi­tä. Lop­pu­vuon­na 2025 on van­han ylä­as­teen ja lu­ki­on ton­til­la tar­koi­tus ko­meil­la mo­ni­toi­mi­kes­kus, jos­sa sa­man ka­ton al­la toi­mi­vat muun mu­as­sa ala­kou­lu, il­ta­päi­vä­ker­ho, lii­kun­ta­hal­li ja kir­jas­to. Eh­kä se pi­ris­tää alu­et­ta ja tuo uut­ta nos­tet­ta.

Vaik­ka ku­kaan ei Rau­mal­le omaa Trum­pia kai­paa­kaan, joku voi­si ju­lis­taa, et­tä ”Make Uo­ti­la Great Again”.

Mar­ko Lep­pä­nen