San­na Ran­ta­nen

Kai ”Kuju” Hyt­ti­sen ra­kas­te­tut lau­lut vai­kut­ta­vat koko kan­san mie­len sy­vyyk­sis­sä.

Haas­tat­te­lu­het­keä edel­tä­vän vuo­ro­kau­den si­säl­lä hän­tä on lä­hes­tyt­ty kah­des­ti kii­tok­sel­la ”tär­ke­äs­tä te­ra­pi­as­ta” – ni­mit­täin Kur­ki-kap­pa­lees­ta.

Hyt­ti­sen suo­sik­ki­kap­pa­lei­ta omas­sa re­per­tu­aa­ris­sa ovat ne, jois­ta kuu­li­jat­kin pi­tä­vät.

– Ne ote­taan jol­lain ta­val­la vas­taan niin, et­tei­vät ne ole vain mu­siik­kia mu­sii­kin jou­kos­sa, Hyt­ti­nen poh­tii.

– Is­kel­mä­mu­siik­ki ei ole tyh­jän­päi­väis­tä, vaan sil­lä on sel­väs­ti mer­ki­tys­tä ih­mi­sil­le.

Par­hail­laan Hyt­ti­nen ot­taa hal­tuun it­sel­leen uu­den­tyyp­pi­siä kap­pa­lei­ta: al­ka­va kesä ku­luu esit­tä­en Yön mu­siik­kia Rau­man ke­sä­te­at­te­ris­sa Ih­mi­sen poi­ka -mu­siik­ki­ko­me­di­as­sa.

– Sii­nä on pien­tä haas­tet­ta ja yli­mää­räis­tä työ­tä, Hyt­ti­nen ker­too.

– Olen tot­tu­nut ta­sai­siin ta­vu­tuk­siin ja sel­kei­siin rii­mei­hin. Yön kap­pa­leet ovat vä­hän mo­ni­mut­kai­sem­paa kiel­tä.

Toi­saal­ta Yön mu­sii­kin me­lo­di­a­ku­lut saat­ta­vat ol­la yk­sin­ker­tai­sem­pia ja soin­nut puh­taam­pia, kuin mi­hin Hyt­ti­nen on tot­tu­nut.

Hä­nen mu­kaan­sa sel­lai­nen mu­siik­ki toi­mii ja ko­lah­taa ih­mis­ten yh­tei­seen ali­ta­jun­taan.

– Ol­li Lind­hol­mil­la on ol­lut sä­vel­tä­jä­nä ai­ka ki­vaa sa­not­ta­vaa. Yön kap­pa­leet al­ka­vat jo is­tua it­seen­kin, to­te­aa Hyt­ti­nen.

– Il­mas­sa on merk­ke­jä sii­tä, et­tä mi­nus­ta on tu­los­sa Yön mu­sii­kin ys­tä­vä.

Jo kol­me­vuo­ti­aas­ta as­ti lau­la­nut Hyt­ti­nen on näy­tel­lyt 1980-lu­vun lo­pul­ta al­ka­en.

Mik­ko Ki­vi­sen ja Ot­to Ka­ner­van kä­si­kir­joit­ta­mas­sa Ih­mi­sen poi­ka -mu­siik­ki­ko­me­di­as­sa hän esit­tää ky­lä­pääl­lik­köä.

Vaik­ka kaik­ki Ih­mi­sen po­jan mu­siik­ki on­kin Yö­tä, ei ko­me­dia ker­ro Yö-yh­ty­ees­tä, vaan eris­täy­ty­nees­tä ky­läyh­tei­sös­tä.

Näy­tel­mä saa lo­pul­li­sen muo­ton­sa näi­nä viik­koi­na, kun näyt­te­li­jät – Hyt­ti­sen li­säk­si San­na Saa­ri­jär­vi, Päi­vi Pyl­vä­näi­nen, Kal­le Pyl­vä­näi­nen, An­ni­ca Milán ja Valt­te­ri Leh­ti­nen – aloit­ta­vat yh­tei­set har­joi­tuk­set.

– Yh­teis­har­joit­te­lun myö­tä hah­mo­tan sit­ten, min­kä­lai­nen on val­mis ko­ko­nai­suus, Hyt­ti­nen to­te­aa.

Hyt­ti­nen läh­ti mu­kaan te­at­te­rip­ro­jek­tiin tie­tä­mät­tä sii­tä oi­kein mi­tään.

– Kun Ot­to Ka­ner­van kal­tai­nen hen­ki­lö soit­taa ja pyy­tää, voi luot­taa sii­hen, et­tä mu­kaan voi läh­teä, vaik­kei kä­si­kir­joi­tus­ta vie­lä oli­si, to­te­aa Hyt­ti­nen Rau­man te­at­te­rin tai­teel­li­ses­ta joh­ta­jas­ta.

Ih­mi­sen poi­kaan mu­kaan heit­täy­ty­mi­nen on yk­si esi­merk­ki sii­tä, mi­ten pit­kän uran teh­neel­le viih­teen kon­ka­ril­le löy­tyy yhä uu­sia kul­mia asi­oi­hin.

– Mon­ta asi­aa jäi­si ko­ke­mat­ta, jos päät­täi­sin suun­nan etu­kä­teen. Kai­ken nä­köi­siä vai­hei­ta on ta­pah­tu­nut, mo­net sel­lai­sia, joi­ta en ole ta­voi­tel­lut – ja kaik­ki ovat osoit­tau­tu­neet hie­noik­si asi­oik­si, Hyt­ti­nen ker­too.

– On tär­ke­ää säi­lyt­tää ute­li­ai­suus elä­mään ja sen tar­jo­a­miin mah­dol­li­suuk­siin. Mot­to­ni on, et­tä kun ei pyri mi­hin­kään, pää­see mi­hin ta­han­sa.

Ih­mi­sen poi­ka saa en­si-il­tan­sa ke­sä­kuus­sa, ja sitä esi­te­tään pit­käl­le elo­kuun puo­lel­le.

Hyt­ti­nen viet­tää koko ke­sän­sä Rau­mal­la – mö­kis­sä, jos­ta hän ei vie­lä tie­dä sen enem­pää kuin tie­si te­at­te­rip­ro­jek­tis­ta­kaan sii­hen tart­tu­es­saan.

Hä­nel­le riit­tää tie­to sii­tä, et­tä mök­ki on me­ren ran­nal­la.

– Ha­lu­an pääs­tä aa­muin il­loin pu­li­koi­maan. Jos ai­kaa riit­tää, eh­kä pie­ni­muo­toi­ses­ti myös ka­las­ta­maan, Hyt­ti­nen ker­too.

– Muu­ten en tar­vit­se muu­ta kuin vuo­teen, mah­dol­l­suu­den keit­tää kah­via ja la­da­ta lait­tei­ta.

Kym­me­nen vuo­den ajan Kil­pis­jär­vel­lä erä­op­paa­na toi­mi­neel­le Hyt­ti­sel­le luon­to­yh­teys on tär­keä.

– Lap­ses­ta as­ti mi­nul­la on ol­lut met­sä koko ajan läs­nä. Se on mi­nul­le luon­tai­nen olo­ti­la, hän to­te­aa.

Ke­sä­a­su­mi­nen kau­em­pa­na kau­pun­ki­mil­jöös­tä so­pii Hyt­ti­sel­le muu­ten­kin.

– Tä­män ikäi­sel­lä ih­mi­sel­lä on yk­si teh­tä­vä, ja se on pi­tää fy­siik­kan­sa kun­nos­sa, mei­naa Hyt­ti­nen.

– Kym­me­ni­sen ki­lo­met­rin mat­ka mö­kil­tä te­at­te­riin tar­koit­taa sitä, et­tä voin pyö­räil­lä päi­vit­täin pa­ri­kym­men­tä ki­lo­met­riä.

Rau­man kau­pun­gin Hyt­ti­nen tun­tee jo. Ta­ka­vuo­si­kym­me­ni­nä hän esiin­tyi usein Kal­li­o­ho­vis­sa.

– Sil­loin saa­tet­tiin esiin­tyä viik­ko sa­mas­sa ra­vin­to­las­sa, jo­ten kau­pun­ki tuli tu­tuk­si, Hyt­ti­nen muis­te­lee.

– Rau­ma van­hoi­ne ra­ken­nuk­si­neen vie­hät­tää.

Kos­ka ko­ke­mus­ta on, tie­tää Hyt­ti­nen jo val­miik­si, et­tä tu­los­sa on hyvä kesä.

– Rau­ma on hie­no ke­sä­kau­pun­ki, hän sum­maa.