Koivukari oudoksuu puheita kulttuurista luksuksena
Pauli Uusi-Kilponen
Kirjailija Tapio Koivukari istuu Kompin talonsa tuvassa ja pohtii suomalaisen kulttuurin sekä kirjallisuuden tilaa.
Puheita kulttuurista luksuksena hän pitää vähän outoina. Ihan kuin se olisi jotenkin irrallinen osa elämäämme.
– Ihminen on aina pyrkinyt ilmaisemaan itseään ja tuottamaan toisille ihmisille tietoa, tuntemuksia ja lystiä, sanoo Tapio Koivukari, 65.
Hän puhuu siitä, miten ihmiset alkoivat ensin ilmaista itseään kalliopiirroksilla, tarinoilla ja viihdyttivät itseään ja toisiaan mitä erilaisimmin tavoin.
– Se oli ihmisen elämään sisäänrakennettua toimintaa, ja sen pitää olla sitä yhä, Koivukari muistuttaa.
Hän ei oikein ymmärrä sellaista ajattelua, että tietynlaiset taiteelliset ilmaisutavat voitaisiin ylipäätään erotella omiin lokeroihinsa ja arvioida sen mukaan esimerkiksi luksukseksi.
Koivukari innostuu kertomaan esimerkkejä siitä, miten muinoin politiikka, uskonto ja itsensä ilmaiseminen sekoittuivat somasti. Annettiin tietoa kiinnostavassa ja viihteellisessäkin muodossa metsäkivillä istuville kyläläisille, joskus laulamalla tai runon mittaan kertomalla.
Raumalaiskirjailijan ajatus kulkee siihen suuntaan, että ihminen tarvitsee hengen ravintoa elääkseen siinä kuin kohtuullisia aineellisia edellytyksiä.
Koivukari ei juuri politikoi, eikä halua nostaa tikunnokkaan päättäjiä. Hän vain haluaa tuoda esiin sen, miten kulttuuri sen kaikissa muodoissa kuuluu ihmisyyteen.
– Sen pohjalta kulttuuria tulisi kaikkien ymmärtää, hän painottaa.
Koivukarin omimmasta alueesta, kirjallisuudesta, puhuttaessa hän nostaa esiin, miten kilpailu sen kuin kovenee ja kaunokirjallisuuden saama medianäkyvyys vähenee.
– Novellikokoelmani sai runsaat kolme vuosikymmentä sitten kymmenkunta arvioita eri puolilla Suomea ilmestyvissä lehdissä. Viimeisintä romaaniani Sataman laulu ei esimerkiksi Helsingin Sanomissa arvioitu lainkaan.
– Kirja sai palstatilaa vain muutamissa lehdissä, harmittelee Koivukari.
Itse hän pitää omasta elämästään ahtaajana kertovaa kirjaa parhaana tuotantonaan. Se myi kuitenkin vähemmän kuin hänen alkutuotantonsa, koska laatu ei ole myynnin tae.
Osaltaan medianäkyvyyden väheneminen kertoo myös resurssien vähenemisestä toimituksissa.
Vaikka kirjojen lukeminen vähenee etenkin nuorten keskuudessa, ei Koivukari puhu kirjan kuolemasta, ei edes kitumisesta.
Suomessa dekkarien buumi jatkuu ja niitä julkaistaan tiheään. Kirjallisuuden saama julkisuus taas keskittyy muutamiin tunnettuihin tekijöihin.
– Harmillista on se, että valtava määrä hyvin kirjoitettuja kirjoja jää niin vähälle huomiolle, Koivukari toteaa.
Senkin hän on havainnut, etteivät äänikirjat vie lukijoita paperikirjoilta.
– Pikemminkin äänikirjat tulevat paperille painettujen kirjojen päälle. Äänikirjaa kuunnellaan, kun ajetaan autolla tai tehdään kotiaskareita.
Raumalaiskirjailija sanoo, että toiset kirjat sopivat äänikirjoiksi toista paremmin. Hänen mukaansa äänikirjojen suosio johtaa kirjoittamista tiettyyn suuntaan. Kirjan kuuntelu kun ei ole ihan sama asia kuin lukeminen.
Hän kuitenkin muistuttaa, että monet suomalaisklassikot sopivat hyvin äänikirjoiksi.
– Olen kuunnellut Volter Kilven romaania Alastalon salissa Esko Salervon lukemana. Toimii yllättävän hyvin, kehuu Koivukari.
Kyse on 800-sivuisesta kirjasta, jossa kerrotaan kylän varakkaiden miesten kuusituntisesta kokoontumisesta. Keskustelu aihe on parkkilaivan rakentamisesta.
Kirjassa mennään keskustelijoiden pään sisäiseen maailmaan. Monologit ovat pitkä ja yksityiskohtaisia.
Äkkiseltään tuo kaikki vaikuttaa vaikealta lukukokemuksesta. Koivukari kuitenkin vakuuttaa, ettei näin ole.